Return

Palasin kuukauden tauon jälkeen Pohjois-Karjalaan ja miusta tuntuu ihan oudolta. Kuin olisi tullut lomalle. Ei enää tunnu, että asuisin täällä. Ei sillä, että olisi jotenkin ankea fiilis tai etäinen. Sanoinkin, että jos jotain paikkaa voisi halata, niin halaisin Joensuuta. Aina pienen tauon jälkeen on niin ihanaa, että kun hyppäät ulos junasta, niin asemalta löytyy kahvila, joka on täynnä tuttuja. Viimeistään Ilosaaren ja Kerubin kohdalla kävellessä joku tuttu tulee vastaan. Keskustassa on mahdotonta liikkua ilman moikkailuja.
Täällä oli vastassa tuttujen lisäksi myös talvinen maisema. Kauniin valkoista ja niin mieltä virkistävää verrattuna siihen Keski-Suomessa vallinneeseen harmauteen. Tallaan katuja kengät loskassa ja liian painava rinkka selässä, mutta hymyillen, sillä tätä kaupunkia kohtaan tuntemasta ilosta täytyy nauttia niin kauan kuin sitä kestää.
Residenssi viikonlopuksi löytyi Niikalta ystävän nurkista. Täällä on vanhat lasiovet olohuoneeseen ja kaksi kissaa. Isot ikkunalaudat, joilla voisi istua ja miulle tulee vaan mieleen entinen Huvilakadun koti, joka oli vähän samanlainen. Kaipaan perusarkea ihan hirmuisesti, vaikka matkustaminen onkin niin hauskaa.
Enkä tiedä milloin juoksentelu ja ajelehtiminen taas loppuu, sillä tein taas perinteisesti ja muutan ties monettako kertaa ensi kuussa. Tällä kertaa muuttokuorma lähtee Pirkanmaalle ja seitsemän vuotta Joensuuta jää lopullisesti taa. Vielä tuntuu epätodelta ja kauhukuvia herättävältä, sillä täällä on kaikki tuttu ja turvallinen. Niin ristiriitaisia tunteita, mutta tuntuu, että täytyy kokeilla ja katsoa uusia maisemia. Aina tänne voi palata.